Ryytimaan laidalta

Yksi merkki talven selän taittumisesta ovat kauppoihin ilmestyvät multa- ja siemenpussit. Kauppareissun lomassa sitä käy aina vähän hypistelemässä ja pohtimassa, mitä tänä vuonna haluaisi istuttaa. Mielen perukoilla ovat muistikuvat aiemmista vuosista – tämä ei meillä kyllä menestynyt, olikos se tämä, mikä tuotti runsaan sadon. Millainenkohan vuosi on säiden puolesta tulossa.

On vähän turhauttavaakin, kun porkkanansiemenpussin äärellä ei tiedä, onko kesällä luvassa satoa. Ja sitten taas vastaavasti kokeilumielellä purkkiin laitettu tomaatinsiivu tuottaakin taimia kädet täyteen. Kasvuun ei ihminen määräänsä enempää voi vaikuttaa.

Suotta ei Raamattukaan puhu uskosta kasvikunnasta nousevin vertauksin. Apostoli Paavali kuvaa omaa työtään Välimeren alueen seurakunnissa näin: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun.” Elämänmatkan varrella eri ihmiset ovat voineet tarjota kasvusuuntaa ja ravintoa uskolle; opettaen, neuvoen ja rukoillen toisten puolesta. Lopulta kasvu on kuitenkin Jumalan kädessä.

Uskon kasvimaalla taimet ovat yhtä monenlaisia kuin puutarhankin ryytimaalla. Toiset ovat pieniä ja vaatimattomia, toiset arkoja hallalle, toiset taas leviävät ja kukoistavat komeasti. Toiset tarvitsevat enemmän kastelijan hoivaa kuin toiset. Kaikkia näitä Jumala, kasvun antaja, katsoo rakkaudella.

”Istuttaja ei ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus.” 1. Kor. 3:7–9

Johanna Tyynelä-Haapamäki
seurakuntapastori