KOTIKIRKOSSA

 

Vuosia sitten kuljin kirkossa isoäitini kanssa. Mummu kattoi kahvipöydän valmiiksi jos kirkossa tapaisi tutun jonka voisi messun jälkeen kutsua kahville. Ei sen niin väliä oliko asiasta sovittu etukäteen. Kun kirkkoon saavuttiin laukku ja virsikirja vietiin omalle paikalle, tämän jälkeen tutkittiin oliko kirkossa tuttuja. Ystäviä käytiin tervehtimässä, piipahti mummu usein myös sakastin puolellekin tervehtimässä toimittavaa pappia ennen jumalanpalvelusta. Kirkko oli koti johon oli hyvä tulla, olla oma itsensä, sekä kohdata tuttuja ja tuntemattomia.

Nyt kirkon ovi käy melko harvakseltaan. Ihmiset saapuvat jumalanpalvelukseen hiljaa itsekseen. Katseet eivät kohtaa, sanoja ei vaihdeta. Parasta on, jos omalle vakion-paikalle pääsee istumaan kenenkään huomaamatta. Jos salista kuuluu rupattelua, naurua tai leikin ääniä, etsivät syyttävät katseet metelin aiheuttajaa. Me suomalaiset olemme hieman jäykkiä. Meille arvokas ja kunnioittava käytös tarkoittaa hiljaa olemista.  

Silti meitä kutsutaan ilosanoman äärelle joka pyhä. Kirkon tulisi mielestäni olla koti meille kaikille: lapsille, nuorille, aikuisille ja vanhuksille. Me teemme sanomasta elävän joka päivä, miksi emme siis kuuntelisi tuota sanomaa suu naurussa, toistemme seurasta nauttien. Ilo ei kumoa nöyryyttä, tervehdys ei loukkaa ketään, lapsen leikki on osallistumista yhteiseen hetkeen.

Kulkivatko opetuslapset Jeesuksen edellä synkkänä huokaillen? 

 

Henriikka Leppämäki

Nuorisotyönohjaaja vs.