Elämän kirjoa

Vuosien varrella olen saanut kuulla monia elämäntarinoita: sairasvuoteen vierellä, kotikäynneillä, omaisten luona, vankilassa, psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, ristiäisissä, hääparin kanssa tavatessa, kadulla ja kaupassa. Olen saanut kysellä yhdessä toisten kanssa, kuunnella, kulkea kappaleen matkaa rinnalla. En todellakaan tiedä vastauksia niihin moniin miksi -kysymyksiin, joita olen kohdannut. On mahdotonta löytää elämän selitysmallia, joka sopisi kaikkeen.

Yksi asia on jäänyt erityisesti mieleen: kokemus, että Jumalaan voi luottaa, hänen varassaan voi elää. Silloinkin, kun uskosta ja Jumalasta ei tunnu olevan mitään kokemusta, tiukassa paikassa niistä kysellään.

Omia ajatuksia ja uskomuksia voi syystäkin kyseenalaistaa mutta en voi jättää huomiotta toisen kokemusta, jossa kuulen Jumalan olevan totta. Tuollainen kokemus jaetaan vain harvoin jonkun kanssa. Papinviran haltijana on etuoikeus antaa mahdollisuus sellaisen kertomiseen, mitä muuten ei voisi kellekään sanoa.  Silloin saatetaan kertoa mieltä painavasta syyllisyydestä, poikkeuksellisesta kokemuksesta tai häpeästä, jota kantaa. Tai tilanteesta, jossa Jeesus tuli todelliseksi omassa elämässä.

Ei, en tiedä, miksi rukoukset näyttävät välillä jäävän kokonaan vaille vastausta. Kuitenkin niin monia kertoja olen kuullut, kuinka rukous on voimavara, joka lisää luottamusta, pitää yllä toivoa ja auttaa toisinaan aivan konkreettisesti. Lukemattomia kertoja olen saanut itse vahvistusta ja voimaa toisten kertomuksista. Usko ei ole todellakaan minun oma, itsessään vahva tai horjumaton. Se on lahjaksi saatu, merkillinen kutsu katsoa ja nähdä itsensä, toiset ihmiset, koko maailma ja elämä toisella tavalla: rakkauden, toivon ja uskon mahdollisuuksina.

 Antti Yli-Opas, kirkkoherra